keskiviikko 21. syyskuuta 2016

Yhdessä

Minä olen itkenyt monta iltaa. Kirjoittanut, pyyhkinyt pois ja itkenyt. Ja aloittanut alusta. Minä en osaa. En kertakaikkiaan osaa.

Minua on pyydetty kirjoittamaan jotakin aiheesta “Yhdessä”. Mutta kuinka tällainen yksinäinen susi sellaisesta osaa kirjoittaa? En oikein osaa edes olla “yhdessä”. Olen mieluummin yksin, kuin porukassa. ­Mikä on sinänsä surkuhupaisaa, sillä olen viiden lapsen äiti, ja siis hyvin harvoin yksin. 

Työni asiakaspalvelussa välillä ahdistaa, kun pitää olla ihmisten kanssa. Puren hammasta ja tapetoin hymyn kasvoille. Kirkkoon menen usein viime tipassa, ja yritän pujahtaa ulos mahdollisimman äkkiä. Täkäläinen “small talk” on niin rasittavaa.

Minusta ei sitä ulospäin näe. Hymyilen, nauran ääneen, puhua pulputtelen ihan ventovieraiden kanssa. Mutta monet eivät tiedä, että sen jälkeen menen kotiin, makaan raatona sängyllä ja toivon, ettei puhelin soi. En jaksa enää olla sosiaalinen. En jaksa enää ihmisiä.


Viime kesänä kävi ihan kauhea juttu. Minut pantiin viettämään mökkiviikonloppua 13 naisen kanssa. Suurin osa heistä ventovieraita. Voi kauhea, jo pelkkä ajatus ahdisti! KOKO viikonloppu akkalaumassa! Ja mikä pahinta, minut pantiin nukkumaan Donnan viereen. Siis iik. Ihan toisen lähelle. Enhän minä uskaltaisi edes hengittää!


Olen aina ollut hyvin omatoiminen. Pikku natiaisesta asti. Vaipoistakin hankkiuduin eroon ihan itse; revin aivan vasta vaihdetut vaipat pois (ajattele, silloin dinosaurusten aikaan oli vielä muoviliinat ja vaippakankaat!) ja heitin ne menemään. Äiti ihmetteli, että mikä nyt tuli? “Ne on niin hankalat!” tuohahdin. Siihen jäi Mantalla vaipat. ­"Minä itte".


Lapsena laivalla oli välillä leikkikaverit vähissä. Mika oli kolme vuotta vanhempi, eikä aina jaksanut leikkiä pikkusiskon kanssa. Pikkuveli Veka oli suloinen. Häntä oli kiva pukea mummoksi, mutta mokoma kakara karkasi yhtenään.
Leikin paljon yksin. Minulla oli ihan oma kielikin, jolla juttelin mielikuvitusystävien kanssa.


On minulla ollut oikeita ystäviäkin. Ihania, rakkaita, elinikäisiä ystäviä. Mutta vain ihan muutama.

Mutta liekö se lähetyslapsi minussa, joka on rakentanut muurin ympärilleen? En ole päästänyt ihmisiä liian lähelle. Ettei ero sattuisi liikaa. En halua olla vaivaksi kenellekään. En kuormittaa muita omilla ongelmillani.

En osaa pyytää apua. Se tuntuu oudolta. Olen niin kauan yrittänyt rakentaa tätä roolia, etten uskalla myöntää olevani heikko. Puen superäidin viitan tiukasti harteilleni, puren hampaani yhteen, ja painan menemään. “Suck it up and move on”.


Kun lumimyrsky viskasi metrin hanget ajotielle, tämä “superäiti” köytti vauvan rintareppuun, taaperon selkään, ja ojensi pikkupojille lapiot. “Nyt mennään lapset lumitöihin!” Ei tulis mieleenkään antaa naapurin miehen auttaa, vaikka sillä on traktori ja kaikki. Ei. Minä itte.


Tai kun kaikki viisi pientä sairastuu samaan aikaan vatsatautiin. Matot rullalle, ämpärit joka nokan eteen ja pyykille. “Oh, we’re fine, thank you. Ei tarvita apua.” ­Vaikka äiti ei nukkunut muutamaan vuorokauteen.

Uudet tuttavuudet opetan heti tavoille: “Meille ei sitten tehdä yllätysvierailuja!” Ennen ystävien tuloa siivoan aamuyöhön asti, jotta jokainen legopalikka on omalla paikallaan, ja vessassa tuoksuu laventeli.

Vasta yöllä, kaikkien jo nukkuessa, tämä muka “superäiti” riisuu raskaan viittansa ja itkee sen helmaan yksinäisiä kyyneleitä. Mitä, jos joku huomaa, että viitta onkin vain vanha keittiöpyyhe, tahrainen mustikkasuista ja epäonnistumisista? Kenelle minä kelpaan? Kuka minä olen, jos en vahva, itsenäinen, sisunainen?

­Voi, voisin olla niin paljon muuta! Niin paljon enemmän! Voisin olla vapaa viittani painosta, olla aito, epävarma oma itseni. Voisin olla se nainen, joksi Jumala on minut tarkoittanut. Ja voisin rakkauden silmin nähdä tahrat ja kyyneleet ystäväni viitassa, ottaa häntä kädestä ja sanoa “hei, kuljetaanko tämä matka yhdessä? Ota mun olkapäästä kiinni”.


­ Sitä minä nyt opettelen.


Rakas, itsenäinen, vahva ystäväni; ei taivaassa ole tarjolla urhoollisuusmitaleja supernaisille. Ei taivasmatka ole survivor­-kilpailu, jossa vain nopein voittaa ja oma etu on tärkein. Siellä me ollaan joku päivä rivissä; maratoonarit ja sohvaperunat. Gasellin lailla laukkojat ja hitaasti ontujat. Perillä. Ei siellä kukaan kysy, missä viitta on.


Ehkä meidän on aika riisua nämä painavat supernaisen ja ­äidin viitat harteiltamme, ja laskea ne Ristin juurelle? Antaa ne kivut ja epävarmuudet Suurin, Turvallisiin Käsiin. Ehkä on aika minunkin riskeerata kaikki, ja näyttää, kuka minä oikeasti olen? Enkä silloin joku tarttuu minunkin vapisevaan käteeni ja ja kuiskaa “mennään Manta yhdessä kotiin, nojaa vaan minuun.”


Kuvittele, jos yksi ääni aloittaisi niinkuin Exit kerran; “♫Tahdon elää tämän päivän rohkeasti, tahdon löytää jalanjäljet Mestarin. Tahdon olla uskollinen loppuun kunnes Herran näämme kasvoista kasvoihin ♪ ”.
Ja siihen liittyisi toinen ääni. Ja seuraava. Monta ääntä. Ja me otettais mukaan niin monta, kui mahdollista. Kaikista kansoista. Kaikista heimoista. Toinen toistamme tukien. Käsistä pitäen.

Ja me laulettais koko matka kotiin. Perille. Yhdessä.

Ps. En nukkunut silloin mökillä yhtään. Mutta itkin paljon. Ja kerroin jopa salaisuuksiani. Ja silti minua rakastettiin. Ensi kesänä menen taas. Se olikin kivaa. Ja tällä kertaa meinaan nukkua. Ehkä jopa kuorsata. Vien Donnalle korvatulpat mukaan.



Maria
Reilu nelikymppinen viiden lapsen äiti, joka pyörittää huushollia vaihtelevalla
menestyksellä Kanadan Bellevillessä, rakastaa suklaata, kaunista musiikkia
ja ennen kaikkea Jeesusta.