Kaunis

keskiviikko 21. syyskuuta 2016

Yhdessä

Minä olen itkenyt monta iltaa. Kirjoittanut, pyyhkinyt pois ja itkenyt. Ja aloittanut alusta. Minä en osaa. En kertakaikkiaan osaa.

Minua on pyydetty kirjoittamaan jotakin aiheesta “Yhdessä”. Mutta kuinka tällainen yksinäinen susi sellaisesta osaa kirjoittaa? En oikein osaa edes olla “yhdessä”. Olen mieluummin yksin, kuin porukassa. Mikä on sinänsä surkuhupaisaa, sillä olen viiden lapsen äiti, ja siis hyvin harvoin yksin.
Työni asiakaspalvelussa välillä ahdistaa, kun pitää olla ihmisten kanssa. Puren hammasta ja tapetoin hymyn kasvoille. Kirkkoon menen usein viime tipassa, ja yritän pujahtaa ulos mahdollisimman äkkiä. Täkäläinen “small talk” on niin rasittavaa.

Minusta ei sitä ulospäin näe. Hymyilen, nauran ääneen, puhua pulputtelen ihan ventovieraiden kanssa. Mutta monet eivät tiedä, että sen jälkeen menen kotiin, makaan raatona sängyllä ja toivon, ettei puhelin soi. En jaksa enää olla sosiaalinen. En jaksa enää ihmisiä.

Viime kesänä kävi ihan kauhea juttu. Minut pantiin viettämään mökkiviikonloppua 13 naisen kanssa. Suurin osa heistä ventovieraita. Voi kauhea, jo pelkkä ajatus ahdisti! KOKO viikonloppu akkalaumassa! Ja mikä pahinta, minut pantiin nukkumaan Donnan viereen. Siis iik. Ihan toisen lähelle. Enhän minä uskaltaisi edes hengittää!

Olen aina ollut hyvin omatoiminen. Pikku natiaisesta asti. Vaipoistakin hankkiuduin eroon ihan itse; revin aivan vasta vaihdetut vaipat pois (ajattele, silloin dinosaurusten aikaan oli vielä muoviliinat ja vaippakankaat!) ja heitin ne menemään. Äiti ihmetteli, että mikä nyt tuli? “Ne on niin hankalat!” tuohahdin. Siihen jäi Mantalla vaipat. "Minä itte".

Lapsena laivalla oli välillä leikkikaverit vähissä. Mika oli kolme vuotta vanhempi, eikä aina jaksanut leikkiä pikkusiskon kanssa. Pikkuveli Veka oli suloinen. Häntä oli kiva pukea mummoksi, mutta mokoma kakara karkasi yhtenään.
Leikin paljon yksin. Minulla oli ihan oma kielikin, jolla juttelin mielikuvitusystävien kanssa.

On minulla ollut oikeita ystäviäkin. Ihania, rakkaita, elinikäisiä ystäviä. Mutta vain ihan muutama.
Mutta liekö se lähetyslapsi minussa, joka on rakentanut muurin ympärilleen? En ole päästänyt ihmisiä liian lähelle. Ettei ero sattuisi liikaa. En halua olla vaivaksi kenellekään. En kuormittaa muita omilla ongelmillani.

En osaa pyytää apua. Se tuntuu oudolta. Olen niin kauan yrittänyt rakentaa tätä roolia, etten uskalla myöntää olevani heikko. Puen superäidin viitan tiukasti harteilleni, puren hampaani yhteen, ja painan menemään. “Suck it up and move on”.

Kun lumimyrsky viskasi metrin hanget ajotielle, tämä “superäiti” köytti vauvan rintareppuun, taaperon selkään, ja ojensi pikkupojille lapiot. “Nyt mennään lapset lumitöihin!” Ei tulis mieleenkään antaa naapurin miehen auttaa, vaikka sillä on traktori ja kaikki. Ei. Minä itte.

Tai kun kaikki viisi pientä sairastuu samaan aikaan vatsatautiin. Matot rullalle, ämpärit joka nokan eteen ja pyykille. “Oh, we’re fine, thank you. Ei tarvita apua.” Vaikka äiti ei nukkunut muutamaan vuorokauteen.

Uudet tuttavuudet opetan heti tavoille: “Meille ei sitten tehdä yllätysvierailuja!” Ennen ystävien tuloa siivoan aamuyöhön asti, jotta jokainen legopalikka on omalla paikallaan, ja vessassa tuoksuu laventeli.
Vasta yöllä, kaikkien jo nukkuessa, tämä muka “superäiti” riisuu raskaan viittansa ja itkee sen helmaan yksinäisiä kyyneleitä. Mitä, jos joku huomaa, että viitta onkin vain vanha keittiöpyyhe, tahrainen mustikkasuista ja epäonnistumisista? Kenelle minä kelpaan? Kuka minä olen, jos en vahva, itsenäinen, sisunainen?

Voi, voisin olla niin paljon muuta! Niin paljon enemmän! Voisin olla vapaa viittani painosta, olla aito, epävarma oma itseni. Voisin olla se nainen, joksi Jumala on minut tarkoittanut. Ja voisin rakkauden silmin nähdä tahrat ja kyyneleet ystäväni viitassa, ottaa häntä kädestä ja sanoa “hei, kuljetaanko tämä matka yhdessä? Ota mun olkapäästä kiinni”.

Sitä minä nyt opettelen.

Rakas, itsenäinen, vahva ystäväni; ei taivaassa ole tarjolla urhoollisuusmitaleja supernaisille. Ei taivasmatka ole survivor-kilpailu, jossa vain nopein voittaa ja oma etu on tärkein. Siellä me ollaan joku päivä rivissä; maratoonarit ja sohvaperunat. Gasellin lailla laukkojat ja hitaasti ontujat. Perillä. Ei siellä kukaan kysy, missä viitta on.

Ehkä meidän on aika riisua nämä painavat supernaisen ja äidin viitat harteiltamme, ja laskea ne Ristin juurelle? Antaa ne kivut ja epävarmuudet Suurin, Turvallisiin Käsiin. Ehkä on aika minunkin riskeerata kaikki, ja näyttää, kuka minä oikeasti olen? Enkä silloin joku tarttuu minunkin vapisevaan käteeni ja ja kuiskaa “mennään Manta yhdessä kotiin, nojaa vaan minuun.”

Kuvittele, jos yksi ääni aloittaisi niinkuin Exit kerran; “♫Tahdon elää tämän päivän rohkeasti, tahdon löytää jalanjäljet Mestarin. Tahdon olla uskollinen loppuun kunnes Herran näämme kasvoista kasvoihin ♪ ”.
Ja siihen liittyisi toinen ääni. Ja seuraava. Monta ääntä. Ja me otettais mukaan niin monta, kui mahdollista. Kaikista kansoista. Kaikista heimoista. Toinen toistamme tukien. Käsistä pitäen.
Ja me laulettais koko matka kotiin. Perille. Yhdessä.

Ps. En nukkunut silloin mökillä yhtään. Mutta itkin paljon. Ja kerroin jopa salaisuuksiani. Ja silti minua rakastettiin. Ensi kesänä menen taas. Se olikin kivaa. Ja tällä kertaa meinaan nukkua. Ehkä jopa kuorsata. Vien Donnalle korvatulpat mukaan.

Maria

Reilu nelikymppinen viiden lapsen äiti, joka pyörittää huushollia vaihtelevalla

menestyksellä Kanadan Bellevillessä, rakastaa suklaata, kaunista musiikkia

ja ennen kaikkea Jeesusta.

torstai 18. helmikuuta 2016

Ilo

Äitini tuli käymään luonamme Kanadassa, ja toi tuliaisiksi uunituoreen kirjan Matkalaukkuäidit. Kirjassa lähetystyöntekijöiden vaimot, äitini mukaan lukien, kirjoittavat kokemuksiaan äitiydestä lähetyskentällä.

“Mutta kuule, ennenkuin luet sen, mun täytyy kertoa yks juttu”, äiti sanoi hyvin pahoittelevalla äänellä. “Tää on ihan kauheeta... Voi kulta, ethän loukkaannu... Mutta siihen kohtaan, missä kerron sinusta, on tullut ihan järkyttävä virhe.

- Ai mitä, onko mun nimi kirjoitettu väärin?

“Ei”, äiti vastasi huokaisten “Siinä piti lukea ‘Marja on aina ollut iso ilo. Sitä hän on ollut syntymästään saakka’”.

- Voi äitiliini, kuinka kauniisti sanottu!

“Mutta - ja mä oon niin pahoillani - siitä jäi puuttumaaan yks pieni sana: ILO”.

Avasin kirjan ja etsin äitini kirjoituksen ja siinä se oli, mustaa valkoisella: “Marja on aina ollut iso”. Piste. “Sitä hän on ollut syntymästään saakka”.

Se alkoi pienenä hihityksenä, mutta pian naurullani ei ollut loppua. Nauroin niin, että kyyneleet valuivat pitkin jalkojani ja poskiin sattui. Aina, kun luulin rauhoittuvani, se alkoi uudestaan. Vatsalihakset olivat koetuksella. Luin lauseet uudelleen ja uudelleen; tuo oli hauskinta, mitä olin koskaan lukennut! Yksi pieni sana. Kolme kirjainta. Ja koko sisältö oli muuttunut! Mikä hykerryttävän hauska moka! Ja taas alkoi nauru. Minua naurattaa vieläkin, monen vuoden jälkeen.
Mutta näin meidän naisten kesken ja vakavasti ottaen, minä olen aina ollut iso. Siis ainakin omasta mielestäni. En muista, koska olisin tuntenut itseni pieneksi tai hoikaksi. Indonesiassa asuessani tunsin oloni jättiläiseksi, kun kaikki kaverit olivat sellaisia heinäsirkan kokoisia. Aina liian lihava. Aina.

Katselen nyt nuoruuden kuvia, ja ajattelen, kuinka ihminen voi olla tyhmä. Enhän ollut silloin edes ylipainoinen. Mutta muistan, kuinka aikoinaan inhosin ihan jokaista itsestäni otettua kuvaa. Kun olin muka niin iso ja lihava. Voi, kunpa olisinkin vielä nuoruuden mitoissa...
Olen nyt isompi kuin koskaan ennen. Isompi kuin kaikkien viiden raskauteni lopulla. Otimme tänä kesänä perhekuvat ensimmäistä kertaa, ja kun näin ne, ihailin kauniita lapsiani, häikäisevän komeaa miestäni, upeita vanhempiani -ja samalla ihmettelin, kuka on tuo vanha, lihava nainen, joka on minun paikallani? Joka päivä sama ongelma, mistä löytyisi sopiva säkki, johon piiloutua? Ja älkää hyvät ihmiset vaan ottako kuvia!! NO Paparazzi!!!

Mutta tiedätkö, minulla on kaksi suloista, pientä tytärtä, jotka seuraavat minua ihan joka hetki. He katsovat, kun valitsen vaatteita ja puen päälleni. He ovat vierellä, kun kampaan hiuksiani ja laitan ripsiväriä. he näkevät, kuinka katson itseäni peilistä. Heidän mielestään olen kaunis, ja juuri sopiva. Pehmeä, ihana äiti.

Ihan jo tyttärieni takia olen opetellut olemaan oookoo itseni kanssa, tällaisena kuin olen, koska haluan heidän oppivan hyväksymään itsensä, olivat he sitten minkä kokoisia tahansa. Tahdon heidän hymyilevän omalle peilikuvalleen joka päivä. Ja siksi opettelen hymyilemään itselleni.

Siis, ettehän ymmärrä väärin, en ole antanut periksi! Toki haluan pitää itsestäni hyvää huolta, kuntoilla ja syödä terveellisesti, ja ehkä jonain päivänä saan painoani alaspäin. Mutta ei se saa olla elämäni keskipiste. En halua, että elämäni on kuin kappale Matkalaukkuäitien tarinaa, josta puuttuu yksi kolmikirjaiminen sana. ILO.

Nautitaan naiset elämästä. Ollaan armollisia itsellemme. Rohkaistaan toinen toisiamme, ja muistutetaan toisillemme, että “Hei, sinä olet kaunis. Minä olen kaunis”.
Ja vaikka me jotkut ollaan isoja, niin ollaan sitten isoja... ILOJA! :D

Maria

Reilu nelikymppinen viiden lapsen äiti, joka pyörittää huushollia vaihtelevalla

menestyksellä Kanadan Bellevillessä, rakastaa suklaata, kaunista musiikkia

ja ennen kaikkea Jeesusta.

keskiviikko 13. tammikuuta 2016

Kauneuden monia puolia

Olen välillä väsynyt kauneuteen. Niihin valintoihin, joita se vaatii. Niihin rajoihin, joita se synnyttää. Siihen kaikkeen, mitä se minulta odottaa. Olen lopen kyllästynyt pintapuoliseen kauneuteen. En jaksaisi enää toistaa niitä useita ja kuultuja kliseitä, joita kauneuteen liitetään. Kauneushöttöä. Kauneus on ajoittain oikeastaan todella kamalaa. Haluan syvästi uskoa, että kauneus on enemmän kuin korulauseet. Että kauneus on enemmän kuin ulkoinen viehättävyys. Että vaikka kauneus on hetkittäin rumaa täällä, rumuus tekee kauneudesta olennaisen. Rumuus avaa minulle kauneuden tarkoituksellisuuden syvemmällä tasolla kuin ne reaktiot, joita herää, kun katson hajuvesimainoksen mallia ja hänen täydellisiä kasvoja.

Kauneus voi olla valinta. Meikkaamisen yksi puhtaista päämääristä on minulle se, että näyttäisin edes vähän kauniimmalta. Valitsen siis meikkaamisen. Kun valitsen meikkaamisen, saan usein palautetta. Kehuja. Ihanaa. Ihmiset haluavat yrittää täyttää pohjatonta kuilua naiseuden kulmakivikysymyksen suhteen ”Olenko minä kaunis?” Mutta sen jälkeen, kun olen valinnut meikkaamisen, minulta myös odotetaan sitä, ja etupäässä odotan sitä itse itseltäni. Siitä syntyy vaatimus, jotta saavuttaisin tietyn, odotetun tason ihmisten silmissä. Ei se ole luonteeltaan kaunista. Eikä miljoonatkaan oletpakaunis-kommentit mene sydämeeni, tai korjaa mitään, ellen arvota itseäni ensin jotain muuta kautta. Minun pitää ensin oivaltaa se itse.

Kauneus on valinta myös toisella tapaa. Voin valita, katsonko kaunista jokimaisemaa, vai roskia joessa. Uskon vakaasti, että on mahdollista elää kaunista elämää. Se riippuu laseista, joilla katson. Aavistuksen siihen on sidottu myös luonne, joka minulle on suotu. Minusta tuntuu, että minä en ole tarpeeksi naiivi sellaiseen: tiedän tarvitsevani rumuutta, että näen kauneuden. En usko, että pääsen itse tämän maailman olemuksen rajoista mihinkään. Se ei ole kaunis, ei täydellinen, ei tasapuolinen. Ei tämä ole taivas. Siksi todelliset kauneuden pilkahdukset ovat niin vangitsevia.

Kauneus rajoittaa. Se voi määritella ihmissuhteitani, keneen tutustun. Muutama vuosi sitten Nyt-liite esitteli tutkimuksen, jonka mukaan kauneus vaikuttaa työuralla etenemismahdollisuuksiin. Kauneus voi erotella, ja se tekee kauneudesta hetkittäin julmaa.

Kauneudesta puhutaan paljon. Niin paljon, että en hetkittäin jaksaisi sitä enää. Uskoakseni moni meistä on kuullut joskus siitä, kuinka jokainen on kaunis tavallaan, ja että kauneus on katsojan silmissä. Olen ehdottomasti niiden puolella, mutta ihmettelen joskus sitä, kuinka ne ovat välillä vain ilmaan jääviä lausahduksia. Miksi silti janoamme niin suuresti kauneuden kokemista, ja harva on täysin täynnä niiden ”oletpa kaunis” -kommenttien suhteen ?

Ja lopulta voin pyöritellä kauneus-käsitettä niin paljon kuin suinkin, voin kritisoida sitä, voin suhtautua siihen kyynisesti, voin koittaa kirjoittaa siitä yleismaailmallisesti. Voin koittaa yrittää olla sen yläpuolella, tietäen ettei se onnistu, mutta aina voi yrittää. Voin koittaa etsiä siitä jotain uutta. Se on tosiaan haastavaa, se. Voin kirjoittaa siitä kuultuja puolilatteuksia. Se on puolestaan hyvin helppoa. Lopulta pääsen vain itse sen eteen, että on kauneutta, joka sykähdyttää. Hämmästyttää. Jonka kokemista niin paljon etsin.

Jumala on kaunis.

Hän on kaunis minussa, vaikka minä en olisi. Vaikka tämä maailma ei olisi. Ja siinä on minulle totuus, josta minä en ikinä onneksi voi ottaa kunniaa. Se tekee kauneudesta niin erityisen, minulle.

Ja kuitenkin, vaikka näen maailmassa paljon rumuutta, tiedän mistä etsiä kauneutta. Se on sinun kasvoillasi, sinun olemuksessasi, sinun liikkeissäsi.

Kauneus on siinä, kun näen Jumalan kuvan sinussa, toisessa ihmisessä. Se on jotain uskomatonta, todella.

Lilli

21-vuotias lastentarhanopettaja-opiskelija,

jota viehättää mm. kasvatusaiheiset keskustelut,

ironinen huumori, ja ihmisten aitous sekä yllätyksellisyys.

sunnuntai 13. joulukuuta 2015

Kallisarvoiset ja kauniit

Tämä on blogi kaikenlaisille naisille - naisilta. Tahdomme teksteistä välittyvän teille sen, mikä tekee elämästä onnellisen naisena. Unelmamme on saada teidät unelmoimaan, ja unelmoinnin jälkeen toteuttamaan niitä. Tahdomme, että arvostatte itseänne naisina, ja että uskallatte ottaa askeleita kohti itsevarmuutta. Unelmoimme siitä, että me, suomalaiset naiset, uskaltaisimme nähdä itsemme kauniina ja arvokkaina.

Tekstien tarkoitus on rohkaista siinä. Blogin kirjoittajat ovat taustoiltaan erilaisia naisia: olemme eri ikäisiä, elämänvaiheemme vaihtelevat, ja meillä on varmasti jotain näkemyksiä elämästä, jotka poikkeavat toisistaan. Meitä yhdistää kuitenkin luottamus siihen, että Jumala näkee meidät kauniina.
Toivomme teille, arvon lukijat, antoisia ja ajatuksia herättäviä hetkiä naiseuden äärellä. Olemme onnellisia ja kiitollisia siitä, mitä saamme kanssanne jakaa. Juuri siitä voimasta, mikä syntyy, kun naiset jakavat keskenään elämää. Toivomme, että tämä blogi olisi elämässänne yksi sellainen voimanlähde.

Lilli

21-vuotias lastentarhanopettaja-opiskelija,

jota viehättää mm. kasvatusaiheiset keskustelut,

ironinen huumori, ja ihmisten aitous sekä yllätyksellisyys.