Kauneus voi olla valinta.
Meikkaamisen yksi puhtaista päämääristä on minulle se, että
näyttäisin edes vähän kauniimmalta. Valitsen siis meikkaamisen.
Kun valitsen meikkaamisen, saan usein palautetta. Kehuja. Ihanaa.
Ihmiset haluavat yrittää täyttää pohjatonta kuilua naiseuden
kulmakivikysymyksen suhteen ”Olenko minä kaunis?” Mutta sen
jälkeen, kun olen valinnut meikkaamisen, minulta myös odotetaan
sitä, ja etupäässä odotan sitä itse itseltäni. Siitä syntyy
vaatimus, jotta saavuttaisin tietyn, odotetun tason ihmisten
silmissä. Ei se ole luonteeltaan kaunista. Eikä miljoonatkaan
oletpakaunis-kommentit mene sydämeeni, tai korjaa mitään, ellen
arvota itseäni ensin jotain muuta kautta. Minun pitää ensin
oivaltaa se itse.
Kauneus on valinta myös toisella
tapaa. Voin valita, katsonko kaunista jokimaisemaa, vai roskia
joessa. Uskon vakaasti, että on mahdollista elää kaunista elämää.
Se riippuu laseista, joilla katson. Aavistuksen siihen on sidottu
myös luonne, joka minulle on suotu. Minusta tuntuu, että minä en
ole tarpeeksi naiivi sellaiseen: tiedän tarvitsevani rumuutta, että
näen kauneuden. En usko, että pääsen itse tämän maailman
olemuksen rajoista mihinkään. Se ei ole kaunis, ei täydellinen, ei
tasapuolinen. Ei tämä ole taivas. Siksi todelliset kauneuden
pilkahdukset ovat niin vangitsevia.
Kauneus rajoittaa. Se voi
määritella ihmissuhteitani, keneen tutustun. Muutama vuosi sitten
Nyt-liite esitteli tutkimuksen, jonka mukaan kauneus vaikuttaa
työuralla etenemismahdollisuuksiin. Kauneus voi erotella, ja se
tekee kauneudesta hetkittäin julmaa.
Kauneudesta puhutaan paljon. Niin
paljon, että en hetkittäin jaksaisi sitä enää. Uskoakseni moni
meistä on kuullut joskus siitä, kuinka jokainen on kaunis
tavallaan, ja että kauneus on katsojan silmissä. Olen ehdottomasti
niiden puolella, mutta ihmettelen joskus sitä, kuinka ne ovat
välillä vain ilmaan jääviä lausahduksia. Miksi silti janoamme
niin suuresti kauneuden kokemista, ja harva on täysin täynnä
niiden ”oletpa kaunis” -kommenttien suhteen ?
Ja lopulta voin pyöritellä
kauneus-käsitettä niin paljon kuin suinkin, voin kritisoida sitä,
voin suhtautua siihen kyynisesti, voin koittaa kirjoittaa siitä
yleismaailmallisesti. Voin koittaa yrittää olla sen yläpuolella,
tietäen ettei se onnistu, mutta aina voi yrittää. Voin koittaa
etsiä siitä jotain uutta. Se on tosiaan haastavaa, se. Voin
kirjoittaa siitä kuultuja puolilatteuksia. Se on puolestaan hyvin
helppoa. Lopulta pääsen vain itse sen eteen, että on kauneutta,
joka sykähdyttää. Hämmästyttää. Jonka kokemista niin paljon
etsin.
Jumala on kaunis.
Hän on kaunis minussa, vaikka minä
en olisi. Vaikka tämä maailma ei olisi. Ja siinä on minulle
totuus, josta minä en ikinä onneksi voi ottaa kunniaa. Se tekee
kauneudesta niin erityisen, minulle.
Ja kuitenkin, vaikka näen maailmassa
paljon rumuutta, tiedän mistä etsiä kauneutta. Se on sinun
kasvoillasi, sinun olemuksessasi, sinun liikkeissäsi.
Kauneus on siinä, kun näen Jumalan
kuvan sinussa, toisessa ihmisessä. Se on jotain uskomatonta,
todella.
Lilli
21-vuotias lastentarhanopettaja-opiskelija,
jota viehättää mm. kasvatusaiheiset keskustelut,
ironinen huumori, ja ihmisten aitous sekä yllätyksellisyys.
