“Mutta kuule, ennenkuin luet sen, mun täytyy kertoa yks juttu”, äiti sanoi hyvin pahoittelevalla äänellä. “Tää on ihan kauheeta... Voi kulta, ethän loukkaannu... Mutta siihen kohtaan, missä kerron sinusta, on tullut ihan järkyttävä virhe.
Siis, ettehän ymmärrä väärin, en ole antanut periksi! Toki haluan pitää itsestäni hyvää huolta, kuntoilla ja syödä terveellisesti, ja ehkä jonain päivänä saan painoani alaspäin. Mutta ei se saa olla elämäni keskipiste. En halua, että elämäni on kuin kappale Matkalaukkuäitien tarinaa, josta puuttuu yksi kolmikirjaiminen sana. ILO.
Nautitaan naiset elämästä. Ollaan armollisia itsellemme. Rohkaistaan toinen toisiamme, ja muistutetaan toisillemme, että “Hei, sinä olet kaunis. Minä olen kaunis”.
Ja vaikka me jotkut ollaan isoja, niin ollaan sitten isoja... ILOJA! :D
- Ai mitä, onko mun nimi kirjoitettu väärin?
“Ei”, äiti vastasi huokaisten “Siinä piti lukea ‘Marja on aina ollut iso ilo. Sitä hän on ollut syntymästään saakka’”.
- Voi äitiliini, kuinka kauniisti sanottu!
“Mutta - ja mä oon niin pahoillani - siitä jäi puuttumaaan yks pieni sana: ILO”.
Avasin kirjan ja etsin äitini kirjoituksen ja siinä se oli, mustaa valkoisella: “Marja on aina ollut iso”. Piste. “Sitä hän on ollut syntymästään saakka”.
Se alkoi pienenä hihityksenä, mutta pian naurullani ei ollut loppua. Nauroin niin, että kyyneleet valuivat pitkin jalkojani ja poskiin sattui. Aina, kun luulin rauhoittuvani, se alkoi uudestaan. Vatsalihakset olivat koetuksella. Luin lauseet uudelleen ja uudelleen; tuo oli hauskinta, mitä olin koskaan lukennut! Yksi pieni sana. Kolme kirjainta. Ja koko sisältö oli muuttunut! Mikä hykerryttävän hauska moka! Ja taas alkoi nauru. Minua naurattaa vieläkin, monen vuoden jälkeen.
Mutta näin meidän naisten kesken ja vakavasti ottaen, minä olen aina ollut iso. Siis ainakin omasta mielestäni. En muista, koska olisin tuntenut itseni pieneksi tai hoikaksi. Indonesiassa asuessani tunsin oloni jättiläiseksi, kun kaikki kaverit olivat sellaisia heinäsirkan kokoisia. Aina liian lihava. Aina.
“Ei”, äiti vastasi huokaisten “Siinä piti lukea ‘Marja on aina ollut iso ilo. Sitä hän on ollut syntymästään saakka’”.
- Voi äitiliini, kuinka kauniisti sanottu!
“Mutta - ja mä oon niin pahoillani - siitä jäi puuttumaaan yks pieni sana: ILO”.
Avasin kirjan ja etsin äitini kirjoituksen ja siinä se oli, mustaa valkoisella: “Marja on aina ollut iso”. Piste. “Sitä hän on ollut syntymästään saakka”.
Se alkoi pienenä hihityksenä, mutta pian naurullani ei ollut loppua. Nauroin niin, että kyyneleet valuivat pitkin jalkojani ja poskiin sattui. Aina, kun luulin rauhoittuvani, se alkoi uudestaan. Vatsalihakset olivat koetuksella. Luin lauseet uudelleen ja uudelleen; tuo oli hauskinta, mitä olin koskaan lukennut! Yksi pieni sana. Kolme kirjainta. Ja koko sisältö oli muuttunut! Mikä hykerryttävän hauska moka! Ja taas alkoi nauru. Minua naurattaa vieläkin, monen vuoden jälkeen.
Mutta näin meidän naisten kesken ja vakavasti ottaen, minä olen aina ollut iso. Siis ainakin omasta mielestäni. En muista, koska olisin tuntenut itseni pieneksi tai hoikaksi. Indonesiassa asuessani tunsin oloni jättiläiseksi, kun kaikki kaverit olivat sellaisia heinäsirkan kokoisia. Aina liian lihava. Aina.
Katselen nyt nuoruuden kuvia, ja ajattelen, kuinka ihminen voi olla tyhmä. Enhän ollut silloin edes ylipainoinen. Mutta muistan, kuinka aikoinaan inhosin ihan jokaista itsestäni otettua kuvaa. Kun olin muka niin iso ja lihava. Voi, kunpa olisinkin vielä nuoruuden mitoissa...
Olen nyt isompi kuin koskaan ennen. Isompi kuin kaikkien viiden raskauteni lopulla. Otimme tänä kesänä perhekuvat ensimmäistä kertaa, ja kun näin ne, ihailin kauniita lapsiani, häikäisevän komeaa miestäni, upeita vanhempiani -ja samalla ihmettelin, kuka on tuo vanha, lihava nainen, joka on minun paikallani? Joka päivä sama ongelma, mistä löytyisi sopiva säkki, johon piiloutua? Ja älkää hyvät ihmiset vaan ottako kuvia!! NO Paparazzi!!!
Mutta tiedätkö, minulla on kaksi suloista, pientä tytärtä, jotka seuraavat minua ihan joka hetki. He katsovat, kun valitsen vaatteita ja puen päälleni. He ovat vierellä, kun kampaan hiuksiani ja laitan ripsiväriä. he näkevät, kuinka katson itseäni peilistä. Heidän mielestään olen kaunis, ja juuri sopiva. Pehmeä, ihana äiti.
Olen nyt isompi kuin koskaan ennen. Isompi kuin kaikkien viiden raskauteni lopulla. Otimme tänä kesänä perhekuvat ensimmäistä kertaa, ja kun näin ne, ihailin kauniita lapsiani, häikäisevän komeaa miestäni, upeita vanhempiani -ja samalla ihmettelin, kuka on tuo vanha, lihava nainen, joka on minun paikallani? Joka päivä sama ongelma, mistä löytyisi sopiva säkki, johon piiloutua? Ja älkää hyvät ihmiset vaan ottako kuvia!! NO Paparazzi!!!
Mutta tiedätkö, minulla on kaksi suloista, pientä tytärtä, jotka seuraavat minua ihan joka hetki. He katsovat, kun valitsen vaatteita ja puen päälleni. He ovat vierellä, kun kampaan hiuksiani ja laitan ripsiväriä. he näkevät, kuinka katson itseäni peilistä. Heidän mielestään olen kaunis, ja juuri sopiva. Pehmeä, ihana äiti.
Ihan jo tyttärieni takia olen opetellut olemaan oookoo itseni kanssa, tällaisena kuin olen, koska haluan heidän oppivan hyväksymään itsensä, olivat he sitten minkä kokoisia tahansa. Tahdon heidän hymyilevän omalle peilikuvalleen joka päivä. Ja siksi opettelen hymyilemään itselleni.
Siis, ettehän ymmärrä väärin, en ole antanut periksi! Toki haluan pitää itsestäni hyvää huolta, kuntoilla ja syödä terveellisesti, ja ehkä jonain päivänä saan painoani alaspäin. Mutta ei se saa olla elämäni keskipiste. En halua, että elämäni on kuin kappale Matkalaukkuäitien tarinaa, josta puuttuu yksi kolmikirjaiminen sana. ILO.
Nautitaan naiset elämästä. Ollaan armollisia itsellemme. Rohkaistaan toinen toisiamme, ja muistutetaan toisillemme, että “Hei, sinä olet kaunis. Minä olen kaunis”.
Ja vaikka me jotkut ollaan isoja, niin ollaan sitten isoja... ILOJA! :D
Maria
Reilu nelikymppinen viiden lapsen äiti, joka pyörittää huushollia vaihtelevalla
menestyksellä Kanadan Bellevillessä, rakastaa suklaata, kaunista musiikkia
ja ennen kaikkea Jeesusta.
